Lohtajan aselepo oli ilmoitettu päättyväksi 27. lokakuuta kello 13. Aselepolinja kulki kirkon (nyk. Kustaa Aadolfin kirkko) vierestä.
Suomalais-ruotsalaiset joukot olivat asemissa Koljonvirran länsirannalla. Sandels esikuntineen oli asettautunut Fredriksdaliin kartanoon nykyisen Koljonvirran sairaalan alueelle.
Venäläisten joukkojen johtaja Koljonvirralla oli ruhtinas Dolgoruki, joka oli valmistautunut hyökkäämään heti aselevon päätyttyä kohti Koljonvirtaa.
Vielä samaan aikaan kapteeni Brusin oli neuvottelemassa kreivi Tolstoin kanssa lippujunkkari Schlyterin hautaamisesta ennen aselevon päättymistä. Tolstoi ei tosin pitkään juttelua kuunnellut. Hän sanoi, että ruhtinas Dolgorukin kello on hetken kuluttua 13 ja aselepo päättyy. Brusin hätääntyi, sillä hänen kellonsa oli vasta vaille 12.
Sittenpä tulikin kiire. Brusin joukkoineen lähti ratsastamaan karkuun venäläisjoukkoja, jotka jo aloittivat hyökkäyksensä kirkon takaa. Lopulta Brusin joukkoineen pääsi virran yli, jonka jälkeen Savon jääkärit juoksivat sillalle ja paiskoivat siltalankut virtaan: venäläisten hyökkäys pysähtyi rantaan ja suomalaiset pystyivät vastaamaan tuleen.
Alkoi verinen taistelu, jossa laukaustenvaihdossa ei säästelty. Tykit ampuivat molempiin suuntiin, suomalaistykit Linnan kukkulalta ja venäläisten tukit syöksivät tulta Mansikkaniemeltä.
Dolgoruki seurasi taistelua hyvillä mielin Mansikkaniemellä tykistön takana harjanteella. Hyökkäys edistyi ja hänen suunnitelmansa toimi hyvin. Hänen joukkonsa pystyivät miesylivoiman avulla vyöryttämään joukkoja jopa Linnan kukkoille.
Kohta kukkuloilta ei paljon kiväärien ääniä enää kuulunut. Ja tykin jylyä enää harvakseltaan.
Taistelun äänet alkoivat rauhoittua. Venäläiset valmistautuivat rynnäköimään hiljentyneen suomalaisjoukon kimppuun.
Pietarista lähtenyt kuriiri oli samaan aikaan ehtinyt Koljonvirralle. Dolgoruki odotti kirjettä ja lähti kuriiria vastaan.
Kuriiri oli jo kenraali Tutskovin luona, kun myös Dolgoruki tuli samaan paikkaan. Hän odotti keisarilta kirjettä, jossa saattoi olla lupaus ylennyksestä tai sotapäällikkyydestä. Hän odotti myös kirjettä leskikeisarinna Katariina Suurelta: joko hän suostui kosintaan, olisivatko häät kohta luvassa.
Sitten jysähti. Kolminaulainen, Linnan kukkoilta lähtenyt tykinkuula. Ne lähtivät kovalla nopeudella, tulivat Iijärven eteläpohjukan yli Mansikkaniemen puolelle. Toinen niistä osui Dolgorukin oikean käden kyynärpäähän, meni kyljestä sisään ja tunkeutui vartalon läpi suoraan sydämeen.
Dolgoruki kuoli silmänräpäyksessä. Kenraali Tutskov teki ristinmerkin ja kääntyi pois.
Samaan aikaan ammuksiaan säästelleet suomalaiset aloittivat vastahyökkäyksen. Sandels käski iskeä täysillä takaisin, kun venäläisten tykistökapteeni Sudakovin käskystä venäläiset olivat jo tulleet sillalle: hän tulkitsi Sandelsin ammusten säästämisen tulituksen loppumiseksi ja käski joukot suoraan kuolemaan.
Vahva vastahyökkäys ajoi venäläiset takaisin sillalle muutamassa minuutissa. Suuri osa heistä tippui veteen tai pääsi takaksin vastarannalle. Sandelsin tavoite oli saada silta haltuunsa, eikä hän edes yrittänyt sen ylitystä.
Venäläiset perääntyivät kauemmaksi. Iltaan mennessä ammunta loppui kokonaan.
Illan pimetessä Burman meni sillalle neuvottelemaan, josko venäläiset haluavat huolehtia itse haavoittuneista ja kaatuneista. Lopulta venäläiset toivoivat aselepoa.
Kun aselepoon suostuttiin, Sandels lähti Linnan kukkuloilta kulkemaan kohti siltaa. Hän ratsasti yhdessä Burmanille ja esikuntansa upseerien kanssa.
”Hyvät herrat, tämähän on pieni Austerlitz!”
Sillalla Sandels jutteli kenraali Aleksejevin kanssa. Tämä oli Dolgorukin neljännen jääkärirykmentin komentaja ja johti joukkoa Koljonvirralla.
Aleksejev onnitteli Sandelsia taistelusta ja voivotteli Tutskovin olevan huonovointinen ja Dolgorukin kuolleen. Venäläisillä oli suuri suru.
Neuvottelun jälkeen Sandels ei jäänyt enäää odottelemaan Tutskovin uutta hyökkäystä, vaan perääntyi salaisesti Koljonvirralta Valkeiskylän kautta Vieremälle ja Salahmille.
Lähteet:
www.koljonvirta.fi
Jouko Pennanen: Verinen Koljonvirta